12. loka, 2017

Syntymäoikeus

On sallia meidän olla onnellisia, keveitä, iloita, hyppiä, nauraa, lempeitä, hyväksyviä, kauniita, sallivia, upeita, rikkaita, kohdattavia, luotettavia, tähtiä, menestyjiä, rakkaudellisia, kokonaisia, ihmisiä, valontuojia, sellaisia kuin olemme! Se on syntymäoikeutemme täällä! Ja, se on ihan kaikille. 

Se on vain hukkunut vaikeuksien viidakkoon!! 

Se on liiankin yksinkertaista! Mielemme on mestari punomaan kaikenlaisia "kommervenkkejä tai juonia" vaatiakseen lisää vaikeutta taikka solmuja. EI! Sano sille vain EI! Juuri niin. Yksinkertaisia totuuksia. Ei vaikeita. Itse en usko mihinkään vaikeaan enää. Minulle kaikki on aina ollut helppoa. Menetin vain minäkin uskoni itseeni ja omiin vaistoihini! En enää. Olen liian kallisarvoinen tuhlaamaan enää omaa energiaani muuhun kuin itseeni ja siihen minkä tunnen oikeaksi. Siihen haluan tuhlata ja kerätä voimaani! Koska kaikki hyvä ja autenttinen oikea antaa tuhannesti enemmän voimaa ja ihanaa loistetta, kuin nuo vanhat uskomukset ikinä. Usko itseesi ♡

Aikoinaanhan stressasin itselleni vakavan kilpirauhastulehduksen, kroonisen unettomuuden, vaikean mustan masennuksen, anoreksian, bulimian, itsemurhan aikeen, lopullisen väsymyksen, krooniset tulehdukset koko kehoon, päähän, name it! Saatikka kaikki traumat ja henkiset loppuunpalamiset, lyönnit, pekot, menettämiset, ja kun eniten pelkäsin menetyksiä, niin myös tapahtui!! Kunnes: Olin tyhjä. Kuin kuori. Odotin ihmettä ulkopuolelta! Vuosia. Ja vuosia. Rukoilin, kiroilin, huusin ja karjuin. Tuskani oli valtavaa. Meren kokoisia kyyyneleitä. Ja loppua ei näkynyt. Kukaan ei auttanut. Oikeasti. Ei kukaan. Olin vain minä ja pieni sydän. Hylättynä, yksin. Tunsin sen ja tiesin sen. Olin liian hukassa liian syvällä. Enkä osannut enää kotiin. En edes tiennyt missä sellaista enää olisikaan? Ei missään. Ja, pahin kaikista oli, että Luulin olevani täysin ilman arvoa. Olin arvoton. En ollut mikään tai kukaan. En ollut olemassa. Missään. Enkä myöskään koskaan kuullut päinvastaista lausetta. Oli aika oppia oma arvo ja arvokkuus täällä. Sekä kaikki muu hyvä! 

Olen jollakin tasoilla kantanut tätäkin muistonripettä takanani, kunnes nyt on aika sen tulla esiin ja kadota. Tätä tarinaa ei ole ennen kuullut yksikään korva tai silmä nähnyt. Yritin kerran tästä kertoa, mutta se on niin valtaisaa tekstiä, että sain osakseni vielä isompaa vihaa kun uskalsin tällaista kokemusta tuoda esille. Pelästyin tottakai. Kukapa ei? Kesti taas muutaman vuoden sulatella reaktioita, kunnes en enää välitä niistä ja luotan tänään itseeni ja ihmisiin enemmän kuin koskaan. Olen oppinut. Sen mitä tähän asti minun kuuluukin. Tunnen sen. Sitä ei voi selittää, eikä pidäkkään, vaan juuri tuntea! Tunnen syvää rauhaa, luottamusta, iloa, eheytymistä, kauneutta, valoisuutta, tähteyttä, uskoa itseeni, täydellisen epätäydellistä kaikkeutta ja ykseyttä. Olen mestari selviytymään ihan mistä tahansa, koska minun ei tarvitse enää selvityä mistään taikka olla väkisin mitään mitä en tänään ole! Olen ehjä. 

Samalla saan olla nöyrä tämän itseni edessä ja kunnioitukseni sisällä kasvavaan viisauteeni on ihan älyttömän puhdasta. Jaksan ihmetellä osaamisiani ja kykyäni tämän kaiken keskellä. Ja, jos tämä on minulle ja tuhansille muille mahdollista, miksi ei sinulle? Oletko miettinyt, pohtinut, ja mielessäsi pyörii: miksi muut mm menestyvät mutta en minä? Se on vain silloin mielesi tepposia. Ne kaatuu kun sallit niiden kaatua. Mieli voi manailla vaikka mitä seiniä ja kuvia, joilla ei ole mitään tekemistä tässä päivässä enää. Antaa niiden jo mennä. Ja, kiitetään siitä oivalluksiamme ☆

Samaten, teinpä nyt taas kerran itseni kanssa empiirisiä kokeiluja! Söin parin, kolmen viikon ajan ihan urakalla vain sitä mitä todella teki mieli. Ihan surutta. Eli, en ottanut itselleni syömisistäni Yhtään turhaa stressiä etc! Ja, mites kävi? No, hoikistuin taas! Ja todella söin! Leivoin omaa kakkoa ja leipää puhtaista jauhoista. Veteen ja luomumaitoon. Söin leipiä ja kilon voita ihan hulluna, koska se oli sairaan hyvää, ja tunsin miten tarvitsin sitä. Kun sielu ja mieli voivat hyvin, keho seuraa perässä! Liian yksinkertaista! Uskon ruuan ja ihmisen omaan voimaan toipua. Jos on niin tarkoitettu. Joidenkin sielunmatka on tarkoitettu viipyä sen aikaan kuin hän itse sen on tahtonut. Siksi ei ole koskaan vain yhtä totuutta, vaan niin monta, kuin meitä täällä on ja elää ja kokee ja oppii asioita, joita on halunnut täällä eteensä saada. Mutta, kun luottaa vaistoonsa, se asia kyllä selviää.

Nyt on aika taas painua reippailemaan, koska emme saa unohtaa myös liikkumista. Kunhan se on kivaa ja tuo hymyn huulille, ei voi mennä pieleen!

 

Adios ♡